sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Odotuksen aikoja

Pikkujoulu, joulu, uusivuosi ja ensi vuosi.

Siinäpä sitä taas on odoteltavaa. Itselle ja laumalle.

Ja taas on tuntunut siltä että tuon kaiken odottaminen on pitänyt aloittaa jälleen kerran entistä aikaisemmin. Syyskuussa jouduin käymään ensimmäisen joulupukki-keskustelun, lokakuussa ilmestyivät konvehdit kauppoihin.

Ja marraskuussa lehdet ja netti ja radio suoltavat pikkujoulu- ja jouluasiaa niin että korvista ja silmistä aivoihin imeytyvät asiat ulostautuvat saman tien lievänä vitutuksena sekä odottamisen paineena sekä ajatuksina ja tekoina ulos.

Pikkujouluissa pettämisestä ja täysin estottomasta juopottelusta tehdään iltapäivälehdissä hyväksyttävämpää kuin tammikuun pakkasilla. Ja postilaatikot täytetään toinen toistaan paksummilla lelumainoksilla joiden piilottamisesta aikuiset haaveilevat samalla kun vähäjärkisemmät jo niitä selailevat ja värikynillä niihin omia merkintöjään rustailevat.

Ja myönnetään: itsekin mukaudun ja virran mukana kuljen ja ostan konvehteja jo lokakuussa ja joululahjoja syyskuussa ja prisman pakastealtaalla suunnittelen kinkun ostoa jo marraskuussa. Ja olen jo monta viikkoa päättänyt itsekseni että "kyllä mie huomenna soitan ja varaan sen pukin aatolle".

Sanovat että joulu on kerran vuodessa.

No kyllä, mutta pitkä se on - ja lukuunottamatta aattoillan rauhoittumista kera punaviinilasin - melkoisen kiireinen, kylmä ja synkkä.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Kamala ihminen?

Koitan kasvattaa, pääosin joka toinen viikko, kolmea ihanaa tytärtä.

Ja vaikka tätä jokatoinenviikko-rytmiä on kulunut jo vuosia, niin siltikin jokaisena sunnuntaina kun niitä pois taas vien, tuntuu kuin pieni palanen sydäntä olisi repaistu vähäksi aikaa irti.

Samalla yritämme yhdessä vaimonkaltaisen kanssa opettaa niille, muun olemisen ja elämisen taitojen lisäksi sen, että niiden sukupuolella ei viime kädessä ole mitään väliä.

Uskon tasa-arvoon. Uskon sukupuolineutraaliuuteen. Uskon siihen, että tytöt ovat yhtä lailla päteviä kuin pojat, ja pojat yhtälailla kuin tytöt. Uskon myös siihen, että valitettavasti niitä tullaan joskus tulevaisuudessa määrittelemään naiseutensa vuoksi.

Siksi minusta tuntuu äärimmäisen pahalta se, että kaltaisiani setämiehiä lyödään sen vuoksi että vietämme isänpäivää.

Empatiakyvyttömiksi sanovat.

Vaikka kasvatuksen nuorana on tasa-arvo, kanssaihmisten kunnioittaminen. Hämmästyttää...

Olenko siis kamala ihminen?

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Poliitikon tauti

Olen pitkin kulunutta vuotta hiljaa naureskellut Kittilän kuntapäättäjien kootuille seikkailuille.

Tämä 2000-luvun Lapin saaga kun on suonut sitä seuraaville toinen toistaan ihmeellisempiä käänteitä. Ihmetellä on saanut, ihmettelemästä päästyäänkin.

Valtion kanta koveni kuluneen syksyn aikana sellaiseen pisteeseen, että kaltaiseni tavan tallaaja kuvitteli eilen kokoontuneen kunnanvaltuuston vihdoin ja viimein viheltävän pelin poikki.

Mutta ei.

Vaikka eipä ole iso salaisuus, se että kaveria ei jätetä.

Siltikin Kittilän päättäjien käsitys oikeudenmukaisuudesta ja ennen kaikkea moraalista näyttää olevan ihan eri planeetalta.
Meinaan, että jos vaikkapa osakeyhtiön hallituksessa istuvia alettaisiin syytteeseen asettaa, olisi se porukka siirretty syrjään. Ja äkkiä.

Poliitikko, niin valtakunnan tasolla kuin divarissakin on äärimmäisen altis sairastumaan viime vuosina yleistyneeseen vaivaan, jonka oireita ovat ainakin vallanhimo, oman edun tavoittelu sekä hiljalleen pois kuihtuva käsitys moraalista.

Lääkettä tautiin ei ole, tokkopa edes kehitteillä. Äänestäjä toimikoon ensihoitajana.

torstai 26. lokakuuta 2017

Joutomies?

Kiirettä pitää, joutomiehelläkin.

En ole työnkammoksuja, aatteellisesti työtön, vai mikä se termi olikaan. Vaan eläkeläinen. En minkään valtakunnan jumalan, vaan taivaalta päälleni pudonneen meteoriitin armosta.

Ja tein kyllä aikanaan oman osuuteni. Kaksinkertaisesti, sanoisin, ja siltikin kiirettä pitää.

Päivä on nyt puolivälissä, ainakin käyttämäni aikamääreen mukaan, ja jalkani laulavat hoosiannaa ja käteni vapisevat väsymyksestä. Joutomiehellä tuntuu olevan kovin kiire.

Kiire lämmitellä taloa alkutalven pikkupakkasilla. Kiire ripustella vaatteita kuivumaan. Kiire käydä kaupassa. Kiire valmistella koko laumalle ruokaa. Kiire kannella viimeisiä kesäkamppeita varastoon.

Kiire tarkkailla kaikkia some-tilejä ja kiire pysyä ihmisten kirjoissa. Osallistumalla, keskustelemalla, kommentoimalla, tinkaamalla. Koska joutomiehen kontaktit elämään, ympäröivään maailmaan ovat rajalliset.

En silti valita. Jokaisen päivän parhaita hetkiä ovat ne, kun hellu tulee töistä ja kertoo päivästään. Tai kun tyttäret, täällä ollessaan kertovat omastaan.
Ja ne kun saan lauman kanssa tehdä yhdessä jotain mukavaa. Ja ne kun vaimonlaisen kanssa saamme ihan kahdestaan vain olla, löhötä ja keskustella.

Hitto - en taida, ainakaan koko ajan, ihan joutomies ollakaan...

tiistai 24. lokakuuta 2017

Sankari vai konna?

Tänään on luettu, somen ihmeellisestä maailmasta siitä, miten kesällä tapahtunut Perussuomalaisten niin kutsuttu hajoaminen tapahtui.

Itseäni persujen rivien repeäminen ei juurikaan kiinnostanut, päällimmäisinä ajatuksina tuolloin oli lievähkö vahingonilo sekä jonkinasteinen sääli Soinia kohtaan.

Keskivertoa fiksumpi mies kun taitanee olla.

Nyt kiinnostaa, kärkkäiskohun jälkimainingeissa se, miten hallitus pääministerin johdolla, nyt jälkeenpäin katsottuna, pissi kansaa suoraan silmille. Sipilä kun nähtävästi kuuluisalle lennolle lähtiessään tiesi tasan tarkasti, ettei hallitus tule kaatumaan.

Hyvin näytellyn näytelmän sankari vaiko konna? Vai jopa tuottaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja?

Oikean moraalin omaava ihminen olisi jo eronnut. Ministereitä ja poliitikkoja yleensäkin on vähemmästäkin lähteneet.

Poliitikon moraali näköjään poikkeaa aika lailla ihmisen moraalista. Valitettavasti.