Välillä tunnen olevani paska vanhempi.
Pitäisi jaksaa, kaiken muun keskellä touhuta ja leikkiä. Keksiä järkevää tekemistä kolmikolle. Kommunikoida muutenkin kuin kysymyksin, tiuskien tai huutamalla.
Ja kun kolmikosta kukaan ei ole toisensa kaltainen, ovat nuo kolme tapaa ihan liikaa käytössä.
Yksi, melkein teini, tiuskii ajoittain ja vaikka tiedän ettei saisi, tiuskin ajoittain takaisin. Toinen, riski kymmenvuotias on suurimman osan ajasta ajatuksissaan ja rystyset punaisina minä koittamassa puristaa siitä ulos kokonaisia virkkeitä parin sanan lausahduksien sijaan.
Ja tuo pienin on vielä sen verran pieni että se elää hetkessä. Usein ajattelematta mitä toinen käsi tekee samaan aikaan kun toinen käsi on jo ihan toisaalla. Ja aivot jo suunnittelemassa kolmatta ihan yhtä tärkeätä juttua.
Koita siinä sitten toimia jollain tavalla välimaastossa, valtakunnansovittelijana valtakunnankanslerin asemasta. Sanon että vaikeaa on.
Huutaminen on liian helppoa, liian nopea ratkaisu kuhunkin tilanteeseen. Kun vielä oppisi, ja jotenkin oikealla tavalla pehmenisi.
En minä nyt ihan koko ajan täällä kuitenkaan karju. Mutta vähänkin on liikaa.
Koska haluan että ne minusta välittävät vielä jatkossakin. Silloinkin kun olemassaoloni ei enää niille ole niiden oman olemassaolon ehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti